keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

"Mulla on yhä useammin tunne, että mä kadotan itseni mun mielenterveydenongelmien ja vaikean menneisyyden alle."

Tämä on jotenkin vaikea aihe kirjoittaa, kun en itsekään ymmärrä tätä täysin. Eikä tämä ole asia, joka tulee hetkessä mieleen, vaan joka hiipii osaksi arkea pikkuhiljaa. Mulla on yhä useammin tunne, ja jopa oikeastaan pelko, että mä kadotan itseni. Sen henkilön, jota oon joskus ollut. Kadotan sen mun mielenterveydenongelmien ja vaikean menneisyyden alle.

Oon aina ollut toimelias ja aikaansaava ihminen. Lapsena koulu oli mulle helppoa ja kymppejä sateli ilman ponnisteluja, joten harrastuksille jäi paljon aikaa. Oli koripallo, pianotunnit, käsityökoulu, ratsastus, tanssia, sählyä, laskettelua, lukemista, piirtämistä, käsitöitä kotona, erilaisia kerhoja ja kursseja. Oli luottamustoimia koulussa ja ulkopuolisia paineita menestyksekkäälle tulevaisuudelle.

Omaan kotiin muuttaessa sama toimeliaisuus jatkui. Tai no siinä määrin, mitä energiaa jäi yliopisto-opinnoilta, työnteolta, syömishäiriöltä ja vaikealta parisuhteelta. Toimeliaisuus taisi jossain vaiheessa vaihtua selviytymiskeinoksi, eikä tuottanut mulle samaa mielihyvää kuin ennen. Se vaihtui keinoksi jaksaa arkea, kun läsnä olivat jatkuva turvattomuuden tunne, päivien mittaiset riidat, manipulointi ja henkinen väkivalta. Leivoin, järjestelin kaappeja ihan järjestelemisen ilosta, pidin itseni kiireisenä. Ja toki siinä samalla punnitsin jokaisen suupalan, laskin kaloreita, kellotin jokaisen lenkin ja kirjasin jokaisen kulutetun kalorin. En enää edes tiedä liittyikö toimeliaisuus osin myös haluun kuluttaa mahdollisimman paljon kaloreita. En muista. En halua muistaa noista vuosista paljoakaan. Aloin kadottaa itseäni.



Toinen ihminen syötti mulle jatkuvasti kuvaa siitä, millainen mun pitäisi olla. Pyysi valehtelemaan. Antamaan tietyn kuvan ystävilleen, jotta olisin juuri sellainen tyttöystävä, kun hän haluaa. Tuomitsi jokaisen kuvan musta rumaksi ja näytti esimerkkejä, miltä mun pitäisi kuvissa näyttää, että hän kehtaa näyttää niitä kavereilleen. Haukkui mua nalkuttavaksi akaksi, jos uskalsin pyytää osallistumaan kotitöihin. Kielsi puhumasta hänelle julkisesti esimerkiksi kaupassa ja bussissa. Ja mä mukauduin. Halusin auttaa toista hänen vakavien ongelmien kanssa ja yritin vain ymmärtää. Mä en ole tyhmä, mutta äärimmäisen sinnikäs. Olin varma, että pystyn korjaamaan kaiken. Ja toinen vakuutteli vuodesta toiseen haluavansa muuttua ja olla parempi ihminen. 8 vuotta odotin. Ja autoin, tuin, yritin ymmärtää. Mitään ei tapahtunut. Olin vähän kuin koira, jota omistaja hakkaa vuodesta toiseen, mutta joka ei karkaa, koska saa kuitenki ruokaa ja läheisyyttä. Okei mä tosin laitoin ruokani ihan itse.

Viimeisen parin vuoden aikana asiat alkoivat olla niin fucked up, että aloin itsekin epäillä, että tästä ei ehkä tule mitään. Päihteet olivat iso osa meidän elämää. Niin iso, että ne johtivat lukemattomiin vaaratilanteisiin ja ongelmiin. Suuret rahaongelmat varjostivat arkea.
Lopulta mä lähdin. Mutta mitä musta oli silloin jäljellä? Toisen ihmisen haluihin mukautunut pelokas olento. Teini-iässä kesken jääneen identiteetin rakennus alkoi uudestaan. Kuka minä olen? Mitä minä haluan? Mikä mut tekee onnelliseksi? Aloitin pian uuden suhteen parhaan ystäväni kanssa. 

Alku oli todella hämmentävää aikaa. Mulla oli oikeus puhua mitä haluan, missä haluan. Mun jokaista tekemistä ja kenen kanssa olin puhunut ja mitä, ei vahdittu. Sain toteuttaa itseäni vapaasti, pukeutua miten haluan ja mulla oli oikeus sanoa ei. Itseni uudelleenlöytäminen oli siis käynnistynyt. Elämäni onnellisin aika oli alkanut. Voin noin vuoden ajan todella hyvin. Painoin käsittelemättömät traumat johonkin todella syvälle, vaikka ne nousivat sieltä aika ajoin pintaan. Jatkoin toimeliaisuutta, suorittamista. Sain taas mielihyvää asioista, joista olin ennenkin saanut. Opinnot etenivät ja painoin töitä vähintään 20 tuntia viikossa niiden ohella. Kaikki oli päällisin puolin aika jees. Mulla oli suunta ja tavoitteita.
Kunnes 2016, sairastuin burn outiin. Ei mitenkään sillai lailla pienesti, vaan niin, että jopa käveleminen oli aika ajoin kuin hidastetusta filmistä. Uni ei palauttanut ja elämänilo alkoi loppua. Sain apua. Ymmärsin sairastuneeni masennukseen, ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriöön.

Hyväksyminen on ollut pitkä prosessi. Aluksi luulin olevani vaan laiska ja huono, kun en pysty samoihin asioihin kuin ennen. Luulin, että jos vaan tsemppaan kovempaa, selviän tästä nopeasti, vaikka parissa kuukaudessa, ja palaan suorittamaan opinnot loppuun ja hyppään jouhevasti työelämään. Yli kaksi vuotta on kulunut. Olen hyväksynyt sairauteni. Tiedostan syyt niiden taustalla. Tämä ei ole oma vikani. Olen kuullut sen sata kertaa. Ja järjen tasolla tiedän sen. Mutta silti pieni ääni sanoo, että niin, kuka se päätti katsella moista menoa 8 vuotta. Moni olisi lähtenyt. Syitä lähteä olisi ollut viikoittain. Miksi hitossa olin niin päättäväinen, että mä pystyn korjaamaan kaiken ja saan kaiken toimimaan.



Tätä mä olen käsitellyt muun muassa terapiassa. Jotenkin lohduttavaa kuulla, että en ole ainut, vaan monet jakavat mun kohtalon. Syy ei ole ollut minussa, vaan mua on manipuloitu. Mua on painettu alas, mitätöity. Kaikki on tapahtunut niin pikkuhiljaa, että olen ehtinyt mukautua. Aina vaan enemmän ja enemmän ja hullumpiin ja hullumpiin juttuihin. Mut on saatu uskomaan, että mä olen sen tarinan pahis ja mun pitää olla vielä kiltimpi ja parempi. Jos mut nyt olisi heitetty samaan tilanteeseen, en olisi katsellut päivääkään. Nykyään tiedän kuka olen ja mitä haluan. Tai ainakin niin hyvin kuin sitä nyt tämänikäinen voi tietää. Mutta mä pelkään ihan hitosti kadottavani itseni tälle sairaudelle. Koitan olla olematta katkera. Ensin kadotin itseni suhteelle ja nyt osin tuon suhteen takia olen kadottamassa itseni uudestaan. Traumaattiset kokemukset valitettavasti muuttavat aivoja. Mä haluan uskoa, että ajan kanssa kykenen korjaamaan vahingot.

Nimittäin mä en halua menettää itseäni. Tämä henkilö ei ole minä, joka haahuilee päämäärättömästi päivästä toiseen. Mutta mä haluan uskoa, että pystyn parantumaan. Järjen tasolla tiedän, miten mun tulisi edetä. Miten mun tulisi antaa itselleni aikaa, tyytyä vähempään. Mutta viime aikoina se on vaan tuntunut tosi vaikealta. Mä en halua elää näin. Mä haluan olla oma itseni. Nyt ja heti. Mutta ei, se ei toimi niin.

Mä olen ajoittain todella hukassa tän asian kanssa, sillä mulla ei ole vastauksia. Tämä on meneillään oleva prosessi, joka vie aikaa. Mutta en tiedä, kuinka kauan. Voiko nämä luonteenpiirteet, jotka ajoivat mut tuohon tilanteeseen, tuoda mulle vielä uusia ongelmia? Voinko mä täysin koskaan unohtaa? Loppuuko painajaiset koskaan?



Tiedän, että nuo kokemukset tulevat aina olemaan osa minua ja ovat tehneet musta todella vahvan. Siksi multa meinaakin välillä loppua kärsivällisyys. Mä olen hyväksynyt menneisyyteni, en vello siinä tai käytä päiviäni siitä surkuttelemiseen. Mä olen mennyt eteenpäin. Tiedän, että mun ei tarvitse kokea enää ikinä mitään vastaavaa. Mutta silti. Miksi en voi vaan parantua. Mulla on kaikki todella hyvin tässä ja nyt. Miksen voi herätä aamulla täynnä elämäniloa ja intoa tulevasta päivästä.

Oikeastaan miksi-kysymykset on aika turhia. Asiat on tapahtuneet ja niille ei voi mitään. Toipuminen ottaa aikansa ja sille ei voi mitään. Mä kuitenkin haluan mennä eteenpäin, niin mun pitää vaan luottaa, että niin tulee tapahtumaan. Ja luottaa siihen, että en kadota itseäni.

Toivottavasti tällainen ajatusten virtana syntynyt henkilökohtainen teksti maistui tähän väliin. Jos sulla on mielenterveyden ongelmien kanssa painiessa samanlaisia fiiliksiä kuin mulla, niin et todellakaan ole yksin. Ajoittainen epätoivo ja pettymys, ylämäet ja alamäet ovat osa toipumisprosessia, jossa kaikille tunteille pitäisi antaa tilaa. Ja vaikka välillä tuntuisi, että se entinen minä on kadonnut kokonaan, niin kyllä se siellä vielä on. Ja toipumisen jälkeen puhkeaa taas kukkaan entistä vahvempana, paremman itsetuntemuksen kera.

Ja hei muuten! Yksi syy, miksi jaksan kokemuksistani avoimesti kertoa, on teidän ihanat viestit. 💓 Se tieto, että mun kirjoitukset on auttaneet jotakuta, ovat kaikista paras anti tässä harrastuksessa. Lisäksi monen lukijan kanssa käydyt syvälliset keskustelut ovat tarjonneet mulle ihan mieletöntä vertaistukea, joten kiitos myös niistä. 💓 Eli viestiä saa todellakin laittaa, vastailen niihin sitten oman jaksamisen mukaan, mutta jokaiseen asialliseen viestiin vastaan varmasti!

instagram: riikkaelisa_


💋💋💋