sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Ajatuksia avoimuudesta mielenterveysasioissa

Huomasin tällä viikolla, että olen ihan tosissaan lopettanut stressaamisen siitä, mitä ihmiset musta ajattelevat. Tai ehkä ennemminkin siitä, että mun sairaskertomusta koristaa kaunis mielenterveyden ongelmien kirjo. Ajatuksen tasolla olen ollut tätä mieltä jo pitkään, mutta jotenkin se on tällä viikolla konkretisoitunut erityisen selkeästi. Ennen niin pelottavaan "Mitä kuuluu?"-kysymykseen on entistä helpompi vastata kiertelemättä ja satunnaisen tutun "Treenaamaanko oot menossa?" kysymykseen voin rehellisesti vastaa olevani menossa terapeutille. Koska miksi en? Se on totuus ja mun elämää just tällä hetkellä. Mulla ei ole tarvetta esittää muiden ihmisten vuoksi, että mulla menisi paremmin kuin menee. Mielenterveyden ongelmat ovat läsnä mun arjessa. Joka ikinen päivä. Halusin tai en. Ehkä mä jopa haluan olla hieman rebel ja sanoa asiat suoraan, vaikka ihmiset niitä kavahtaisivat. Mielenterveyden ongelmat ovat nykyään niin hemmetin yleisiä, että kyllä niistä pitää saada rehellisesti puhua.

Välillä tosin huomaan, että ihmisten, jopa joidenkin mielenterveyden ammattilaisten on vaikea ymmärtää, että oon sairas. Ulospäin vaikutan kuulemma niin energiseltä ja positiiviselta, ja tunnun kuitenkin saavan asioita aikaiseksi. Mä toisaalta ymmärrän sen hyvin, koska eihän masennus tai muut mielenterveyden ongelmat ilmene kaikilla samalla tavalla. En mä aio esittää stereotyyppistä masentunutta ihan vaan sen takia, että ihmisten olisi jotenkin helpompi ymmärtää mua. Jos mun normaali suoriutumistasokin on huomattavan korkea, niin 30% siitä on sentään jotain. Vaikka välillä se tosin on 0,3 %. Ja eihän muut ihmiset nää mua joka hetki. Ne ei nää niitä hetkiä, kun taistelen paniikkikohtausta tai pakko-oireita vastaan tai niitä päiviä, kun yksinkertaisimmatkin asiat vaativat multa suhteettomia ponnisteluja. Niitä viikkoja, kun täytän päiväni sijaistoiminnoilla kykenemättömänä tekemään "oikeita asioita". Tai sitä, että munhan piti valmistua 1,5 vuotta sitten.


Mun ongelma on myös pitkään ollut, että mä olen liian äärimmäinen selviytyjä. Mun autopilotti nimeltä "hyvinvoiva-Riikka" toimii aivan liian pitkään, vaikka olisinkin aivan hajalla. Tällä viikolla mä uskalsin reilusti taistella sitäkin vastaan. Vie nimittäin aivan liikaa voimia esittää iloista ja sosiaalista, jos mielentila on oikeasti aivan muuta. Eikä siinä ole mitään järkeä. Eikä siihen aina pysty. Jossain vaiheessa se raja tulee vastaan, että mieluummin olet täysin oma itsesi, jos se on edellytys sille, että jaksat edes poistua kotoa. Tällä viikolla oli taas yksi niistä päivistä, kun pahaa oloa uhmaten halusin kuitenkin lähteä treenaamaan. Koska sama kai se on, olenko ahdistunut kotona vai salilla. Nieleskelin itkua ja pyyhin kyyneleitä koko ikuisuudelta tuntuneen treenin ja tuijotin eteeni ympäristöä rekisteröimättä. Jos siis joku tuntemasi henkilö joskus näyttää tältä ja jättää tervehtimättä, ei syy ole sinussa tai siinä, että tyyppi tahallaan haluaisi olla epäkohtelias. Tai no, voi ollakin, jos olet totaalinen asshole, mutta oletetaan ettet ole. 

Joku voi toisaalta miettiä, että miksei sitten pysy vaan kotona, jos on niin paha olla. Miksi pitää mennä julkisille paikoille murjottamaan? Koska kyllä mäkin haluan elää mun elämää sillä tasolla millä pystyn. Mä en ole valmis uhriutumaan ja jäämään jatkuvasti kotiin, ettei kenenkään muun tarvitsisi katsella mun pahaa oloa. Vaikka silloin toki jään, jos musta oikeesti siltä tuntuu. Välillä kynnys kotoa poistumiseen huonovointisena on tosin suuri, sillä mielenterveyden ongelmathan eivät näy samalla tavalla ulospäin, kun vaikkapa murtunut jalka. Jos mä saisin julkisella paikalla yksin ollessani paniikkikohtauksen, kuinka moni osaisi auttaa? Kepeillä kulkevalle kipsijalkaiselle hepulle kuka tahansa osaa avata oven tai tarjota istumapaikkaa. Tää on yksi syy, miksi mielenterveyden ongelmista pitäisi puhua vieläkin enemmän. Että niistä kärsivät eivät jäisi häpeän tai muun syyn vuoksi kotiin, vaan uskaltaisivat elää niin täysipainoista elämää kuin pystyvät.


Saan usein kommentteja siitä, kuinka rohkeaa on, että uskallan puhua ongelmistani ääneen. Mä en välttämättä itse koe, että tarvitsisin siihen mitään erityistä rohkeutta. Olen vaan aikoinani tarvinnut oivalluksen, että mielenterveyden ongelmat eivät määritä mua ihmisenä. Ne eivät tee musta sen huonompaa tai vähemmän arvokasta. Enkä lisäksi usko, että vaikkapa mun masennus tai ahdistuneisuus olisi pysyvä tila. Kyllähän ne huomattavan kauan ovat jatkuneet, mutta kun tiedän itse niihin mahdollisesti johtaneet syyt ja työstän niitä, on mun mahdollista toipua. Sen vuoksi olen nyt aloittamassa vuosien psykoterapian, koska mä haluan oppia itsestäni enemmän. Mä haluan jättää menneisyyden taakseni ja todella toipua. Haluan oppia ymmärtämään aiempia ajatusmallejani, jotta voin olla tekemättä samoja virheitä uudestaan ja päästämällä samalaisia ihmisiä elämääni.

Enkä mä siinäkään koe olevan mitään ihmeellistä, että kerron ihmisille aloittavani terapian. Samalla tavallahan se jalkansa loukannut käy jopa vuosia fysioterapiassa ja tuskin kokee sen kertomisessa olevan mitään hävettävää. Paitsi tietysti, jos on loukannut jalkansa jollain nololla kännireissulla, mutta se nyt on toinen juttu.

Mä en enää edes ole varma, mitä mä haluan tällä kirjoituksella sanoa. Tai sitten mulla on vain niin paljon sanottavaa, että mun on vaikea edes tiivistää niitä lyhyeen blogitekstiin. Ainakin haluan sanoa, että mielenterveyden ongelmat ilmenevät eri ihmisillä eri tavoin. Oli munkin vaikea aluksi uskoa ihan oikeasti mun diagnoosin olevan keskivaikea masennus, kun en nähnyt itsessäni sitä masentuneen ihmisen stereotyyppiä. Joten älä säkään koskaan mee sanomaan tyypille, joka kertoo sulle ongelmistaan, että "ei olis uskonut" tai "sä et vaikuta yhtään masentuneelta". Toisekseen sinä mielenterveyden ongelmista kärsivä, älä tee niistä ääneen puhumisesta itsellesi liian suurta asiaa. Jos sä haluat olla avoimempi, anna palaa ja ole. Mullakaan ei ole mitään spesiaalirohkeutta, että kerron myöhästyneeni monesti tapaamisista mun pakko-oireiden vuoksi.

Mielenterveysasiat tulevat jatkossakin pysymään yhtenä mun blogin teemoista, joten tervetuloa mukaan seuraamaan. Aion varmasti kertoa mun psykoterapian aloituksesta ja terapeutin löytämisen vaikeudesta, kunhan tapaan lisää terapeutteja.

Muistuttelen myös, että vastaan mieluusti kysymyksiin ja otan postaustoiveita vastaan! Vuorovaikutuksellisuus on yksi syy, miksi jaksan tarinaani kertoa. Mut tavoittaa blogin sähköpostista, kommenttiosiosta, instagramista: Riikkaelisa_ ja snäpchatistä: riikkaelisa.

Jokaisella on omat taistelunsa, joten let's keep fighting.

💋💋💋 

Kuvat: Juhani Vähkönen