keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Sammaleiden välistä törrötti jalka. Ihmisen jalka.

Oli syksy 2015. Ilmat olivat jo viilenneet lähelle nollaa. Mun ja Liljan hengitykset höyrysivät, kun tarvoimme aamulenkkiä raikkaassa, syksyn väreissä kylpevässä metsässä. Olin menossa vasta iltavuoroon töihin, joten meillä oli runsaasti aikaa. Päätin poiketa normaalista reitistä ja tutkia vähän uusia alueita lähimetsästämme. Lilja juoksenteli vapaana mättäältä toiselle ja mä kävelin täysin omissa ajatuksissani eteenpäin. Yhtäkkiä havahdun siihen, että Lilja seisoi paikallaan erään mättään päällä ja tuijotti sen taakse. Vasta, kun Lilja alkoi haukkua, tajusin, että nyt on joku hassusti. Tuo koira ei nimittäin turhasta melua nosta. Kävelin lähemmäs. Sammaleiden välistä törrötti jalka. Ihmisen jalka. 

http://www.guoguiyan.com/gloomy-wallpapers/69945360.html
Vatsassani muljahti. Huusin Liljan luokse ja pistin sen hihnaan. Ruumis? Onko joku eksynyt ja paleltunut tänne metsään? Kävelin lähemmäs Liljan päästäessä vielä muutaman terävän haukahduksen. Jalka alkoi liikkua. Kun pääsin riittävän lähelle, näin mättäiden välissä makaavan noin 30-vuotiaan miehen raajat levällään. Miehellä oli yllään siistit, mutta viileään säähän aivan liian ohuet vaatteet. Hän oli laskenut alleen. Joku juoppo? Narkkari? Uskallanko lähestyä? Mies alkoi selkeästi heräillä Liljan haukuntaan. Käskin koiran olla hiljaa ja puhuttelin itse miestä. "Herätys! Herätys, ootko sä kunnossa?" Mies näytti rekisteröivän, että olen paikalla, mutta ei vastannut. Hän alkoi nousta vaivalloisesti ylös ja mumisi jotain itsekseen. Toistelin "Oletko kunnossa?" -kysymystä useaan kertaan saamatta vastausta. Mies kyllä katsoi minua levottomin silmin ja mumisi jotain käsittämätöntä. Hänen käytöksessään oli jotain lapsenomaista ja pelokasta. Vaihdoin kysymystä. "Missä sä asut?". Nyt mies viittelöi satunnaiseen suuntaan ja vastasi heikolla, mutta kirkkaalla äänellä "tuolla noin asun äidin luona".

Olin hämmentynyt. Todella hämmentynyt. Mutta niin oli selvästi mieskin. Lisäksi mies oli silminnähden peloissaan. Mua ei sentään pelottanut, sillä hänen käytöksessään ei ollut mitään uhkaavaa. Olin tosin melko varma, että jotain aineita tyyppi oli vetänyt, joten pidin turvallisen välimatkan arvaamattomien liikkeiden varalta. Kysyin muutaman jatkokysymyksen, osaisiko mies kotiinsa, mutta sekavien vastausten vuoksi kerroin miehelle, että kaikki on nyt hyvin ja minä autan hänet pois metsästä. Hänen olemuksensa muuttui silmin nähden. "Kaikki hyvin. Sinä autat.", hän toisti perässäni onnellisen näköisenä lapsenomaisella äänellä. Lähdimme suunnistamaan kohti lähimpää asutusta. Tiesin, että jossain vaiheessa mun olisi soitettava hätäkeskukseen, mutta en uskaltanut tehdä sitä keskellä metsää, jos mies olisi kokenut sen jotenkin uhkaavana.



Miehen liikkuminen oli vaikeaa ja tasapaino heitteli. Yhtäkkiä kuulin miehen suusta voimakasta kiroilua ja itsensä sättimistä aikuisen miehen äänellä, jota en aiemmin ollut kuullut. Sydämeni saattoi jättää yhden lyönnin välistä, mutta kerroin miehelle uudestaan, että "kaikki on hyvin ja minä autan." Helpotuksekseni miehen ääni pehmeni ja hän toisti taas rauhallisena perässäni "kaikki hyvin, sinä autat." Matkalla yritin kysellä mieheltä erinäisiä kysymyksiä hänen tilastaan saamatta mitään järkeviä vastauksia. Kiroilu ja itsensä sättiminen alkoi usean kerran uudestaan. Sama rauhoittelu toimi joka kerta. Jossain vaiheessa mukaan tuli myös rauhallinen aikuisen miehen anteeksipyytelevä ääni. Hämmennykselläni ei ollut rajaa, mietin vain, että mitä ihmettä tyyppi on vetänyt.

Matka tuntui ikuisuudelta. Yhtäkkiä mies pysähtyi ja kaivoi taskustaan mitä ilmeisemmin kalaöljykapseleita. "Haluatko?", hän kysyi minulta pienen lapsen äänellä ja tarjosi taskunpohjalla pyörineitä irrallisia kapseleita. Kieltäydyin kohteliaasti. Yhtäkkiä mulla alkoi raksuttaa. "Onko sulla joku lääkitys?", kysyin varovasti. Mies vastasi myöntävästi ja jatkoi pilvien tuijottelua, jotka olivat alkaneet kiinnostaa häntä. "Onko sulla lääkkeet mukana?", kysyin. Olivat kuulemma pudonneet metsään. "Onko sulla joku sairaus?", kysyin taas varovasti ja seurasin miehen reaktiota. "On joo!", hän vastasi yllättävän ilahtuneena. "Mikä sairaus?", kysyin. Olin jo aiemmin huomannut, että jokaista asiaa sai kysyä monella tapaa, ennen kattavaa vastausta. "Skitsofrenia", oli miehen vastaus. Miehen käytös avautui aivan uudella tavalla. Häpesin välittömästi omaa alkuperäistä mielikuvaani miehestä. Sekavalta huumeidenkäyttäjältä vaikuttanut mies olikin vakavasti mieleltään sairas.


Uskalsin samantien kysyä, että saisinko soittaa hätäkeskukseen. Lupasin miehelle, että poliisit ovat varmasti mukavia ja auttavat. "Poliisit ovat mukavia!" hän toisti iloisesti ja uskalsin näppäillä 112. Hätäkeskus halusi ymmärrettävästi yksityiskohtaiset tiedot miehestä ja sovimme tapaamispaikan, jonne poliisit tulisivat, kun ehtivät. Kun pääsimme sovittuun kadunkulmaan mies oli taas käynyt melko levottomaksi ja mumisi itsekseen. Katsoin parhaaksi pitää keskustelua yllä, kun olin huomannut saavani miehen siten rauhoittumaan. Tai no, keskustelu oli lähinnä sitä, että minä kysyin häneltä kysymyksiä, joihin sain muutaman sanan vastauksia. Odotteluaikanakin mies sai muutamia kiukkukohtauksia, jolloin hän kiroili matalalla äänellä ja syytteli, kuinka ei koskaan ole ollut näin sekaisin. Kun olimme olleet hetken paikallamme huomasin, että hänen alkoi selvästi tulla kylmä. Kysyin, onko hänellä kylmä. "Joo", mies vastasi, mutta ei tehnyt elettäkään sulkeakseen takkinsa vetoketjua. Pyysin häntä ystävällisesti sulkemaan vetoketjun ja olin jo puoliksi menossa auttamaan, mutta mies saikin sen itse kiinni.

Ihailimme yhdessä pilviä ja välillä mies sanoi muutaman sanan jopa ihan tavallisella äänellä. Suurimman osan ajasta hän oli kuitenkin levoton ja lapsenomainen, joten valmistelin häntä tasaisin väliajoin poliisien tuloon ja muistutin, että he ovat mukavia. Pelkäsin, että mies säikähtäisi ja juoksisi karkuun. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen, joka oli oikeasti noin 25 minuuttia, poliisit saapuivat. He hyppäsivät autosta ulos ja alkoivat tylysti käskyttää miestä. "Kävele tänne. Onko sulla teräaseita tai neuloja taskussa?", poliisit kävivät ilman ennakkovaroitusta mieheen käsiksi ja tarkastivat hänet. Se niistä mukavista poliiseista. He puhuttivat miestä minun seistessä Liljan kanssa kauempana. Kello alkoi olla sen verran, että mulla alkoi olla jo kiire töihin, mutta en viitsinyt poistua, jos poliisit olisivat halunneet kysyä minulta jotain. He eivät noteeranneet mua mitenkään ja lopulta kysyin itse, että saanko lähteä. Toinen poliiseista vaivautui vastaamaan myöntävästi yhdellä sanalla ja me jatkoimme Liljan kanssa lenkkiä kohti kotia. Kotiin päästyä olo oli kuin maratonin juosseella. Kaikki jännitys purkautui ja mielessä pyörivät mahdolliset skenaariot, mitä olisi voinut tapahtua. Mitä olisi käynyt tajuttomalle miehelle, jos emme olisi löytäneet häntä? Mitä olisi käynyt meille, jos mies olisikin käyttäytynyt uhkaavasti?

Olen kuitenkin todella iloinen, että pääni toimi tilanteessa noinkin kirkkaasti ja mies sai apua. Kokemus avasi myös silmiäni erilaisten sairauksien suhteen. Se sekavasti käyttäytyvä tai bussipysäkille sammunut resuinen henkilö ei aina ole narkkari tai juoppo. Ja toisaalta vaikka olisikin, niin toki hekin ihmisiä ovat ja ansaitsevat hädässä apua. Mielenterveysviikko oli ja meni, mutta jakamalla oman kokemukseni haluan muistuttaa myös muita, että avun tarvitsijaa ei välttämättä tunnista murtuneesta jalasta tai verta vuotavasta ohimosta. Joskus mielikin voi olla rikki. Älä siis automaattisesti leimaa ihmisiä "juopoiksi" tai "hulluiksi" vaan kysy, voitko auttaa. Se ei paljoa vie aikaa ja voi jopa pelastaa toisen ihmisen. Vaikka hän löytyisikin bussipysäkiltä eikä metsän keskeltä.

Pidetään toisistamme huolta!

Instagram: Riikkaelisa_ ja Snapchat: riikkaelisa