maanantai 14. elokuuta 2017

Burn out - Kun mieli lopettaa yhteistyön

Tulin rättiväsyneenä työpäivän jälkeen kotiin ja astuin hissiin. Yritin painaa oman kerroksemme nappulaa, mutta käsi ei noussut ja pää löi tyhjää. Paniikki alkoi iskeä, miten en muka muista oikeaa numeroa? Kaupassa pankkikortin PIN-koodi unohtui, vaikka samaa koodia olen näpytellyt siihen koneeseen vuosikausia. Sydämessä tuntui ajoittain outoja muljahteluita ja lisälyöntejä. Mikä mua vaivaa? 


Oli kevät 2016 ja pidin todella paljon työstäni kuntosalin asiakaspalvelussa, mutta pikkuhiljaa töihin lähtemisestä tuli vaikeampaa ja vaikeampaa. Lähdin usein töihin hysteerisesti itkien. Muutaman kerran mieheni joutui saattamaan mut töihin asti ja jäämään seurakseni, kunnes rauhoituin. Ahdistus oli melkein lamaavaa. Asiakaspalvelussa sanat alkoivat entistä useammin takertua kurkkuun ja aloin muutaman kerran itkeä pillittää kesken asiakaspalvelutilanteen. Ilman mitään selkeää syytä. Suoritin samaan aikaan myös opettajan pedagogisten aineopintoja ja syventävää opetusharjoittelua, joiden varoiteltiin olevan kokopäiväduunia. Lisäksi sain soiton entiseltä työpaikaltani; pääsisinkö heille opettamaan kahta lääketieteen valmennuskurssia. Tietysti suostuin. 

Tässä vaiheessa tajusin irtisanoutua kuntosalityöstäni, vaikka päätös ei ollut helppo. Koin oman alan hommat kuitenkin niin tärkeänä, että en voinut kieltäytyä. Päätin tehdä mahdottomasta mahdollista ja suoritin opetusharjoittelun, opetin kahdella lääkiksen valmennuskurssilla, suunnittelin niille opetuksen, laitoin gradun suunnittelun vireille, treenasin viisi kertaa viikossa, hoidin koiraa ja otin muutamia muita sivuprojekteja samaan aikaan.

Ei varmaan ole vaikea arvata, mikä oli lopputulos?

Kyllä mä itsekin jälkeenpäin näen, että eihän tuossa järkeä ollut, mutta ylisuorittajan ja perfektionistin on vaikea myöntää, että jokin voi olla itselle liikaa. Olinhan mä tottunut vuosikausia suorittamaan henkisesti ja fyysisesti.

Ihmisten ilmoilla esitin reipasta ja hoidin työni ja harjoittelun kunnialla. Sain mahtavaa palautetta kummastakin, mutta en tuntenut mitään. En iloa, en ylpeyttä, en mitään. Ainoastaan syvää ahdistusta. Kotona suuri osa ajasta meni itkien. Suunnittelin oppituntejani yömyöhään, koska aivot tuntuivat sanoneen itsensä täysin irti. Yritin lämmittää puuroa jääkaapissa. Roskien vieminen alkoi tuntua elämää suuremmalta tehtävältä. Illalla uni ei tullut ja keskimääräiset yöunet olivat 4-6 tunnin luokkaa.

Jotenkin rutistin kaiken kunnialla loppuun, eikä se mun vuosia harjoiteltu asiakaspalveluhymy hyytynyt. Kesän koittaessa kaikki velvollisuudet olivat ohi ja tuli totaalinen romahdus. 

Olin jatkuvasti väsynyt. Mitkään unet eivät piristäneet. Sydän tykytteli päivittäin kummallisia lisälyöntejä. Kävely tuntui liian raskaalta. Välillä istuminenkin. Pakotin itseni salille, mutta en jaksanut tehdä siellä mitään. No ehkä jotain, mutta enimmäkseen keskityin siihen, että en itkisi koko treeniä. En edes tarkalleen tiennyt miksi itken. Olin vaan niin ahdistunut ja väsynyt kokoajan. En saanut mielihyvää mistään ja tulevaisuus tuntui kerrassaan toivottomalta.

Läheisteni kannustamana hakeuduin hoitoon. Psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa keskustelut auttoivat hieman järjestämään ajatuksia pään sisällä. Opin, että itselle pitäisi olla armollisempi. Ei tarvitse aina suorittaa ja olla yli-ihminen. Kyllä mä tuon käsitteen tasolla ymmärrän, mutta näin yli vuoden jälkeenkin toteutus on välillä vähän hakusessa. Pian oli aika selvää, että tarvitsen lääkärin apua ja sairaslomaa. Suunnitellut kesätyöt ja gradun kirjoittaminen eivät tulisi kysymykseenkään.

Bussissa matkalla lääkärin tapaamiseen sain elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen. Itkusta ja paniikista täristen onnistuin löytämään oikean kerroksen ja odotustilan. Lääkäri kutsui mut sisään ja sain itkultani sanotuksi yhden sanan: "Ahdistaa". Lääkäri ei sanonut mitään, naputteli tietokonetta hyvän aikaa ja tulosteli jotain lappusia. Niissä luki, että lääkäri oli määrännyt mulle jotain rauhoittavaa unilääkettä puhumatta sanaakaan ensin kanssani! Tämän jälkeen tyyppi kyseli tilanteestani ja antoi ohjeet lääkkeen aloittamiseen. Tuota lääkettähän en ikinä aloittanut syömään, sillä muutenkin olin jatkuvasti lamaantunut ja väsynyt. Tapaaminen päättyi siihen, että lääkäri käski mun piristymään, kun nyt on kuitenkin kesä ja ulkona paistaa aurinko. Hei kiitos, auttoi paljon.

Tällä tasolla on siis joidenkin lääkäreiden ymmärrys mielenterveyspotilaita kohtaan. Onneksi myöhemmin pääsin paremmalle lääkärille, jonka kanssa tilanteeni kartoitettiin perinpohjaisesti ennen hoitosuunnitelman laatimista. Sain keskusteluapua, aloitin mulle sopivamman lääkityksen ja sain lähetteen nettiterapiaan. Psykoterapiaankin olisin päässyt, mutta kustannuskysymykset hirvittivät. 

Kesä 2016 meni osittain sumussa. Yritin pitää kiinni rutiineista, että en vaan jäisi makaamaan sänkyyn. Sain useita paniikkikohtauksia kesän aikana ja toimintakyky oli varmaan 1% mun normaalista toimintakyvystä. 


Syksyllä rahantarve ja ammatillisen kehittymisen nälkä ajoi mut takaisin töihin, vaikka toipuminen oli vielä vaiheessa. Tein satunnaisia opettajan sijaisuuksia ja muut ajat treenasin ja keräsin voimia. Taisin suorittaa jonkun kurssinkin yliopistolla. Toisaalta onnistumiset ja kotoa poistuminen loivat uskoa tulevaisuuteen ja toipumiseen, mutta toisaalta veivät voimia aivan kohtuuttoman paljon.

Nyt, vuotta myöhemmin olen edelleen samassa tilanteessa. Yritän olla tyytyväinen itseeni, jos jaksan lukea gradua varten haastavaa lähdekirjallisuutta kaksi tuntia päivässä. Tai jos jaksan siivota kunnolla. Aika usein se tyytyväisyyden tunteen löytäminen jää kuitenkin sinne yrityksen tasolle, sillä eihän tämä ole mitään verrattuna siihen, mihin olen joskus pystynyt! En ole vieläkään täysin hyväksynyt mun henkistä tilaa. En, vaikka olen sitä kuinka pohtinut, analysoinut ja käynyt läpi eri ihmisten kanssa.

 Burn outista toipuminen yhdistettynä muihin mielenterveyden ongelmiin, kuten keskivaikeaan masennukseen ja paniikkihäiriöön tuntuu loputtomalta urakalta. Välillä on hyviäkin päiviä, mutta usein iskee epätoivo omasta toipumisesta ja jaksamisesta. Mitä jos en enää koskaan ole se sama ihminen kuin ennen? Mitä jos musta ei koskaan ole täyspäiväiseen työelämään, koska 24-vuotiaana poltin itseni loppuun? Miten kukaan voi olla niin tyhmä, että tekee itselleen näin? Miksi en luovuttanut ajoissa, vaikka huomasin kaikki varoitusmerkit? Mitä jos en koskaan tunne samanlaista mielihyvää asioista kuin ennen?

Mun vahvuus tässä taistelussa on kuitenkin positiivinen luonne. Optimistiksi en itseäni voi kutsua, mutta olen positiivisen realistinen, että kyllä tää joskus kääntyy paremmaksi. Ehkä puolen, ehkä kahden tai ehkä viiden vuoden päästä. Mutta sen mä olen päättänyt, että kyllä mä tästä toivun. Olen jo oppinut olemaan ahdistumatta siitä, että olen ahdistunut. Olen hyväksynyt, että välillä on hyviä ja välillä on todella huonoja päiviä.

Olen päättänyt olla avoin mun mielenterveyden ongelmien kanssa, sillä mun missio on, että näistä pitäisi pystyä puhumaan samalla tavalla kuin nyrjähtäneestä nilkasta tai päänsärystä. Toipumisprosessissa läheisten ja samassa tilanteessa olevien ventovieraidenkin ihmisten tuki on ollut todella lohdullista. En siis julkaise tätä tekstiä hakeakseni sääliä, vaan tarjotakseni vertaistukea ja kasvattaakseni ihmisten tietoisuutta mielenterveysongelmista. Mielenterveyden ongelmat eivät välttämättä näy ulospäin, joten apua ja tukea saadakseen niistä on uskallettava puhua.

On uskallettava vaatia apua, sairaslomaa, ymmärrystä! Niin työpaikalta kuin terveydenhuollolta. Sinne lääkäriin voi mennä, vaikka ei edes tietäisi mitä sanoa. Ja jos käy niin huono tuuri kuin mulla, niin vaikka se aluksi tuntuukin maailmanlopulta, kun edes lääkäri ei ymmärrä, niin aina voi mennä tapaamaan toista lääkäriä. Uupuneen tai masentuneen on oikeus saada apua. Hän ei ole laiska tai saamaton, vaan sairas.

On myös uskallettava kysyä läheiseltä, että onko sulla kaikki hyvin? Sillai ihan oikeasti hyvin? Sitä voi tuntea itsensä melko avuttomaksi sairastuneen läheisen kanssa, mutta oikeasti se pelkkä läsnäolo ja keskustelu auttaa. Jos susta tuntuu, että just sä tai sun läheinen saattaa olla sairastunut työuupumukseen, voit lukea sen ilmenemisestä ja hoidosta Terveyskirjaston sivuiltaMielenterveystalon sivuilta puolestaan löytyy itsearvioinnin työkaluja psyykkisten ongelmien arviointiin ja seurantaan.

Mun jokapäiväisiä kuulumisia voi seurata snapchatissa: riikkaelisa sekä instagramissa: riikkaelisa_ 😘 Blogin puolestaan voi laittaa seurantaan oikean sivupalkin painikkeista.
Kuvat: Tero Turunen